Pääsiäisloma.

Kirj. vapaaherra von Schlicht.
(Suomennos.)
Übersetzung der Erzählung „Faschingsurlaub” ins Finnische
in: „Aamulehti” vom 30.5.1920

Kaupungin seurapiirin pääsiäistanssiaiset piti ensi kerr. vietettämän upseerikasinon kauniisan, tilawissa huoneissa. Uusi eversti oli antanut ne käytettäviksi, ja nyt hän yhdessä adjutanttinsa yliluutnantti von Burgbergin kanssa laati juhlaohjelmaa kaikien taiteen sääntöjen mukaan. Muun muassa oli hän määrännyt, että sen, joka oli namioinnut itsensä niin huonosti, että hänet tunnettiin kohta juhlan alussa, tuli maksaa suuri sakko.

Silloin täytyy meidän myöskin määrätä palkinto niille, jotka ovat naamioinneet itsensä niin hyvin, että heitä ei kukaan saata tuntea, sanoi adjutantti.

Eversti oli kohta tulta ja liekkiä. Tietysti ! Sen me teemmekin. naisten palkintona on oikea viiden markan arvoinen kultakello — niin kai sanotaan tavallisesti julkisten naamiaisten ilmoituksissa. No, naisten palkinnosta puhun minä myöhemmin vaimoni kanssa. Mutta mikä on miesten palkintona?

— Jos onnellinen voittaja on joku meidän siviilipukuisista vieraistamme, saa hän korin samppanjaa, mutta jos hän on joku upseeri, saa hän neljäntoista päivän loman, ehdotti adjutantti.

Eversti nauroi mielissään. Ajatus ei ole lainkaan tyhmä, sanoi hän. Mutta minä sanon jo kohta teille Burgberg, että jos te luulette saavanne lomaa tällä hiukan epätavallisella tavalla nyt, koska minun äskettäin täytyi se teiltä kieltää, niin te suuresti erehdytte.

Adjutantti puri suuttuneena pitkiä vaaleita viiksiään, mutta sittn hän sanoi: Minä olen omasta puolestani jo aikoja sitten luopunut kaikista lomansaantiajatuksista enkä minä olisi silloinkaan loman pyytänyt, jollei hänen ylhäisyytensä olisi kerran sanonut noita kauniita ja muistettavia sanoja: ›Luutnanttia ei koskaan välttämäti tarvita palvaluksessa.‹

— Mutta tuo lause ei koske lainkaan adjutanttia, väitti eversti vilkkaasti. Päällikkö tarvitsee adjutanttiaan yhtå paljon kuin lapsi tarvitsee hoitajatartaan lai pertansa tuli joka taholla naamion heenemäntä palvelijatartaan.

Kun adjutantti vähän myöhemmin kertoi asiasta tovereilleen ruokapöydässä kasinossa, pääsi suuri innotuksen myrsky valloilleen, ja jokainen upseri vannoi itsekseen, että juuri hän tulisi olemaan tuo onnellinen, joka saisi pakata matkalankkunsa ja astua junaan matkustaakseen lomalle.

Niin tuli sitten tanssiaispäivä.

Tanssiaisten oli määrä alkaa kello yhdeksän, mutta jo paljon ennem olivat huoneet täynnä väkeä toinen toistaan kirjavammissa ja kummallisemmissa naamioissa.

Herra eversti itse oli saapunut naamioittuna turkkilaiseksi pashaksi, mutta hänet tunnettiin helpost, sillä hänen muhkea partakaa näkyviin.

Samppanja ja soitto tekivät tehtävänsä, ja vähitellen oli iloinen ja vallaton naamiaishakkailu täydessä käynnissä. Mutta mitä hillitiömämmäksi ilonpito kävi, sitä helpommin tunsivat naamioidut toisensa. Jokainen petiyj tällöin hetkeksi huomattuaan, että hänen ei ollutkaan onnistunut saada palkinton, mutta itsekukin lohduttautui kuitenkin pian.

Pitkinaskelin kulki eversti juhlallisessa pashanpuvussaan ympäri huoneita ja etsi adjutanttiaan. Vihdoin luuli hän löytäneensä hänet ja tarttui kiinni asianomaiseen henkilöön — Kuulkaahan Burgberg, sanoi hän, minun täytyy saada puhua kanssanne hetken aiksa — minä muistin juuri, että meidän kohta huomenaamuna täöytyy kirjoittaa divisionalle —.

Mutta toinen ei näyttänyt paljoakaan välittävän hänen puheestaan. Hän otti taakustaan suuren paperin ja piti sitä päällikkönsä nenän edessä. Tämä luki: ›Minä olen tänä iltana kuuromykkä, jotta ääneni ei ilmaisisi minus.‹

Ja ennenkuin eversti oli ennättänyt sanoa sanaakaan, oli toinen kadonnut ihmisjoukkoon.

Tunti toisensa jälkeen kului naurun ja leikin vallitessa.

Silloin kaikui ›Tonavan aaltojen‹ sävelten halki merkkitorven ääni niin räikeänä, niin hirvittävänä ja epäsointuisena, että soittokunta äkkiä vaikeni. Tanssi taukosi ja kaikki tunkeutuivat suurta sisäänkäytävää kohti. Ovi oli temmattu auki ja kynnyksellä seisoi torvensoittaja täydessä univormussa, kypäri päässä, torvi huulilla ja puhalsi täydellä voimalla. Silmänräpäyksen olivat kaikki hiljan, mutta sitten kaikui kautta koko salin huuto: ›Hälytys !‹ Rykmentti hälytettiin piinaviikon keskiviikkona ja kesken pääsiäistanssiasia ! Eversti tointui ensiksi. Ja luullen olevansa kotona huusi hän ukkosenäänellä: ›Friedrich, kypärini ! Heti paikalla ! Satuloikaa hevonen !‹

Ensimäistä merkkipuhallusta seurannutta hiljaisuutta seurasi yleinen huuto ja hälinä. Kaikki puhuivat samalla kertaa. Mitä oli oikeastaan tapahtunut ? Sen tahtoi everstikin tietää, ja hänen täytyi saada siitä selko. Hän raivasi itselleen tien torvensoittajan luo ja huusi hänelle: ›Minkävuoksi hälytetään?‹

Mutta vataukseksi nosti soittaja torven uudelleen huulilleen ja puhalsi hälytysmerkinja varsinkin sen viimeisen sävelen sellaisella voimalla vasten everstin kasvoja, että tämä hoiperteli taaksepäin. Ja kohta sen jälkeen nosti hän torven kolmannen kerran huulilleen.

— Minä lähetän teidät kohta arestiin, jos te vielä kerran puhallatte ! raivosi eversti. Mutta torvensoittaja ei ollut tästä tietävinäänkään, vaan puhalsi uudelleen ja jos mahdollista entistä kauheammin, niin että kaikki pitelivät korviaan.

Eversti ei tietänyt enää, mitä hänen piti sanon tai tehdä. Hän viittasi muutaman lähetin luokseen: Hakekaa tänne joku aliupseeri päävahdista.

Tämä oli parin minuutin kuluttua saapuvilla.

— Kuka on käskenyt puhaltamaan hälytyksen ja minkä vuoksi?

Aliupseeri tuijotti esimieheensä yanmärtämättä mitään.

— Ei minä tiedä, herra eversti, sanoi hän.

Tämä oli hetken sanattomana, mutta sitten hyökkäsi hän soittajan kimppuun: Aliupseeri ei tiedä hälytyksestämitään. Ja te hävytön lurjus tulette tänne puhaltamaan omin päin? Oletteko te aivan hullu? Aliupseeri, viekää tuo mies mukananne, niin saamme huomenna ryhtyä hänen suhtoensa moihin toimenpiteisiin. — Ja sitten kääntyi eversti tanssiyleisön puoleen ja pyysi anteeksi tämän käsittämättömän välikehtauksen johdosta sekä antei soittokunnalle merkin soittan edelleen.

Mutta samassa silmänräpäyksessä löi kello kaksitoista ja kaikki riisnivat naamionsa. Ja nytnäyttäytyi, että kaikki olivat jo ennen ilmaisseet itsensä. Kukaan ei siis ollut voittanut naisten yhtä vähän kuin herrojenkan palkintos.

Silloin syokoyi aliupseerin takaa-ajama torvensoittaja uudell. Saliin, hyökkäsi suoraan everstin rouvan luo, tarttui häneen ja alkoi hurjasti tanssittaa häniä ympäri salia.

Rouva oli vähällä pyörtyä ja kai hän olisi pyörtynytkin, jos ei soittaja olisi tanssinut aivan taivaallisen hyvin. Mutta eversti huusi jyrisevällä äänellä: Ottakaa tuo hullu kiinni !

Ja hänet otettiin. Kymmenet kädet tarttuivat samalla kertaa hänen oikapäihinsä, käsivarsiinsa, vieläpä hänen jalkoihinsakin. Mutta tämä sanoi rauhallisesti: Olkaa hyvä ja jättäkää tuo, sillä te kutitatti minua liiaksi. Ja sitten sanoi hän kaikuvalla äänellä: Ettekö sitten tosiaankaan tunne minua? Minä olen tosin ajanut viikseni, mutta siitä huolimatta olen minä kuitenkin adjutantti Burgberg.

— Kuka te olette?

Eversti oli astunut aivan soittajan luo tuijotti häneen varsin ällistyneenä.

— Te olette — alkoi hän.

&mdash, Aivan oikein, minä se olen, herra eversti. Ei kukaan ole tuntenut minua, ette edes te, herra eversti, ja teidän suosiollisella luvallanne lähden jo huomenaamuna lomalle.

Silmänräpäyksen ajan näytti eversti tosiaankin hämmentyneeltä, mutta sitten tointui hän kohta. Hän ei kunna päivänä tulisi suostumaan, että hänen adjutanttinsa nyt lähtisi lomalle. Ja siksi hän sanoi nopeasti: Burgberg, luuletteko tosiaankin, että minä en olisi tuntenut teitä kohta? — Minä tunsin teidät jo silloin, kun te puhalsitte ensi kerran, mutta en ole vain tahtonut turmella teidän huvianne.

Onko tuo tosisankin totta? kysyi joku everstin takana.

Kuka uskalsi epäillä hänen sanojaan? Silmänräpäyks, pyörähti eversti ympäri ja tuijotti ällistyneenä adjutanttinsa kasvoihin, joka ylimielisenä siveli vaaleita viiksiään.

Eversti luuli näkevänsä kummituksen ka kysyi: Herran tähden Burgberg, onko teillä kaksoisolento.

Toinen nauroi vallattomasti.

&mdash, Ei suinkkan, herra eversti, sanoi hän. Minä olen tosiaankin minä. Mutta torvensoittaja en ole minä, vaan se on luutnantti Müller, joka tosiaankin on uhrannut viiksensä voittaakseen luvatun palkinnon. Hän tahtoi ehdottomasti päästä lomalle, ja niin tahdoin minäkin, ja siksi olemme lyoneet tuumamme tukkoon ja päättäneet jakaa loman. Kumpikin matkustaa kahdeksan päivää. Eikö se teistäkin ole aivan oikein hera eversti? Vai mitä te siihen sanotte?

Mutta herra eversti ei sanonut mitään. Hän katsoi vuoroin toiseen ja vuoroin toiseen: kumpilohan heistä nyt sitten tosiaankin oli hänen adjutanttinsa? Sillä vain adjutantit hoitavat asiansa niin hävyttömästi kuin mitä luutnantti Müller oli nyt tehnyt. — S.K.